Kirja on nyt tullut painosta ulos, ja sinä olet muutaman muun joukossa päässyt sitä hypistelemään. Miltä tuntui nähdä valmis tuote?
Tällä kertaa se ei tuntunut niin ihmeelliseltä kuin edellisen kirjan kanssa. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että olin nähnyt sen internetissä monen monta kertaa. Mutta ensimmäinen kerta, kun Lauri laittoi hahmotelmia kirjan tulevasta ulkoasusta tulemaan, oli sykähdyttävä hetki. Ja totta kai kirjapainossa vapisi kädet, kun hypistelin uunituoretta teosta. Kysyin vielä, josko kirjaa voisi vielä muuttaa. Ei voinut.
Sinä teit leijonanosan kirjasta, mutta moni muukin osallistui projektiin. Mitä he tekivät?
Tommi toimi tutkijana, joka tarkisti kaikki tekstit Kotkassa. Luki, luki ja luki. Korjasi, korjasi ja korjasi. Eija Hukka käsitteli kuvat ja antoi asiantuntijan neuvoja koko prosessin ajan. "Ensin pitää olla sisällysluettelo", kävi selväksi Eijan ja myös Riston siitä toitottaessa. Risto ja Kaisu tarkastivat loppuvaiheessa tekstejä pilkku kerrallaan, ja Risto piti huolen myös tekijänoikeusasioista. Kaisu laittoi ruokaa, kun väänsimme Riston kanssa kirjan runkoa kasaan pari pitkää päivää. Teemu auttoi kuvien kanssa; esimerkiksi Sisko Kainulaisen hiihtokuvasta poistettiin perässähiihtäjät. Lauri teki valtavan työn Helsingin päässä taittamalla kirjan. Siinä on miehellä kyllä lehmän hermot! Veijo Saloheimo teki historiakatsauksen kirjan alkuosaan. Myös kyläyhdistys ja muut kirjoittajat on syytä mainita.
Mikä oli paras tai hauskin hetki koko prosessissa?
Niitä on useita, ja tuskin tässä hetkessä muistan kaikkia. Esimerkiksi Tommin ja Laurin rohkaisevat kommentit, kuten "Hyvää settiä", jäivät mieleen piristävinä hetkinä. Kerran sain kauhean naurukohtauksen, kun Risto editoi puolen sivun tekstistä turhat pois jättäen jäljelle yhden virkkeen. Siis yhden virkkeen. Hauskaa oli myös yrittää selittää Eijalle, että miksi kirjassa on kuva Kekkosesta. No tottahan nyt!
Jos mennään enemmän kirjan sisällössä näkyviin hienoihin hetkiin, niin vuoden 1982 haastattelunauhat toivat paljon lisää. Esimerkiksi savupirteistä on vaikea löytää hyviä tarinoita, mutta niin vain löytyi nauhojen kätköistä.
Entäpä huonoin hetki?
Kun mokomat aina lyhensivät tekstejä! Heh.
Vakavasti, pari kertaa pääsi itku, kun oli kovempi puristus takana. Joulun alla piti soittaa Kaisulle, kun kaikki tuntui vaikealta. Ja viime metreillä uupumuksen keskellä piti turvautua Riston apuun lupa-asioissa, kun Harri Marstion "Tämä maa" herkisti.
Myös alueen laajuuden hahmottaminen oli aika ikävää, koska ihmiset ovat aika harvassa raukoilla rajoilla. Tässä auttoi asukkaiden tuttuus kylätoiminnan kautta ja kokemus postinajosta. Tämän ansiosta monet asuinpaikat olivat jo tuttuja. Tai ainakin postilaatikot.
Välillä tuntui myös vaikealta päättää, ketä haastatella. Ja millä perusteilla. Mutta kerran se vain naksahti paikalleen, että näin! Vähän aluetta miettiä, ja sieltä, sieltä ja sieltä.
Kirjoitukseen kuuluu eittämättä epätoivon hetkiä. Mikä auttoi näinä hetkinä?
Perhe, kuten aiemmin on tullut jo mainittua. Reni on ollut suurin apu, ja hän myös karsi kaikkein pahimpia juttuja. "Ei noin voi sanoa".
Kuinka paljon materiaalia jäi yli kirjasta? Mitä niille tehdään?
Huokaus.. Jäihän sitä. Kuvista tehdään näyttely seinille kylätalolle. Niitä on kymmenittäin tietokoneen uumenissa ja kansioissa. Esimerkiksi hellan huuvassa on pari kuvaa odottamassa juhlaa. Ovat olleet koko kesän odottamassa. Teksteistä en osaa sanoa. On niitä laatikollinen. Mutta en osaa sanoa, onko siellä jotain mielekästä. Otin kirjaan kaiken, minkä järki sanoi. Varmon kirjaan, kuka sen ikinä tekeekään, löytyisi pari hyvää juttua!
Mitä tekisit toisin?
En pysty sanomaan mitään nyt. Keksin sen muutaman vuoden päästä. Olen vielä niin syvällä kirjassa.
Mitä haluat sanoa kirjan lukijoille?
Tässä voisin kertoa siitä, kun tarkastimme tekstejä yömyöhään naapureiden kanssa, ja innostuimme siinä samalla muistelemaan lisää menneitä. Toivonkin, että tämä kirja saa teidät muistelemaan ja kertomaan vanhoja tarinoita.
Mitä voimme odottaa julkaisujuhlalta?
Leppoisaa yhdessäoloa. Mukava on, jos ystävät vuosien takaa tapaavat toisensa siellä. "Ootko se sie?" on koskettavaa kuulla. Lisäksi ohjelmassa on hyvää ruokaa ja hyvää musiikkia.
Risto Leinonen 13.9.2014
